osa 5: tämä hetki

Syksy on tullut.
Olen kuin kotonaní pimeissä illoissa sohvalla laiskana ,rentona kuin kissa. Lämpöä tulvii joka patterista ja kaulahuivista. Harhautan itseäni vähän väliä, ja kymmenen minuuttia kerrallaan, voin hyvin, olosuhteisiin nähden.
Alan tuntea itseni paremmin, ja se on hyvä tunne. En enää edes yritä tehdä asioita, joihin voimani eivät riitä. Sen energian  voi suunnata johonkin muuhun.On pelottavaa kokea pettymyksen tunteita, tai että on tuottanut niitä jollekkin muulle, mutta heti kun hyväksyy sen, uskaltaa myöntää, missä vika on, voi mennä eteenpäin.toivon.
Olen kävelevä ristiriita. Itken ja nauran yhtä paljon. Olen luterilainen punkkari, intohimoinen ympäristöaktivisti,joka kirjoittaa runoja ja joogaa jonka äidinkieli on sarkasmi. Hämmennän itseänikin.
Ja pinnan alle ei näe.
Mutta olkaamme ristiriitoja. olkaamme oma itsemme.
Ulkona sataa lunta.Ei talvea, ei vielä.

Osa 4:turhaumus

Tuntuu etten voi tehdä mitään. Kosken kaikkeen väärällä sormella ja on pakko rientää pesemään käsiä. Ei innosta edes kuvata ,tai piirtää. Koneella olokin on välillä tuskastuttavaa. Voin vain katsoa telkkaria tai kuunnella musiikkia, istua passiivisesti. Välillä sekin keskeytyy kun pakkoajatukset tunkeutuvat läpi.

Mikä milligrammamäärä hiljentäisi kaiken hälinän. Syömääni lääkettä saa lisätä hyyyyyvin hitaasti, pienellä annoksella edelleen mennään..pääsen jo nukkumaan iltaisin. Helpottaa huomattavasti koulunkäyntiä.

Muistan kun edistyin, pystyin olemaan tekemättä. Nyt vain odotan että lääkkeet vaikuttavat. Jouduin muuttamaan lukiosuunnitelmani 3 1/2 vuodeksi. Tiedän että tarvitsen apua,lisäaikaa, mutta silti tunsin pettäneeni itseni. Kestin niin pitkään ilman että kukaan edes tiesi oireistani....mutta kaikki joskus kai palavat loppuun.Olen keksinyt myös monia hyviä puolia talviylioppilasjuhlista ;) 

Mutta alan myös huomata itsessäni muutosta. Lääke alkaa pikkuhiljaa kuoria oireita ja ahdistusta. En ahdistu ihmisten näkemisestä läheskään niin paljon kuin ennen. Minulla oli niin kova pelko että satutan toisia käyttäytymiselläni etten välillä muistanut miltä tuntuu ikävöidä kavereita: tuli vain tunne et hei nyt pitäis taas nähdä. Mutta nyt alan nauttia taas ihmisten seurasta.

Ja tämän osan itsestäni muistan.

osa 3: ruohonjuuritasolla

En tahdo laittaa tänne vaikeita sanoja ja diagnooseja. Paljon hyödyllisempänä, konkreetisempana pidän sitä, miten pakko-oireinen häiriö on vaikuttanut ja vaikuttaa joka ikiseen päivään.Nytkin kirjoitan tätä lavuaarin vieressä, että voin tarvittaessa pestä käteni ja jatkaa kirjoittamista. Hauskinta onkin, etten esimerkiksi pese käsiäni puhtauden bakteerien pelon yms. takia. Kaiken ei myöskään tarvitse olla symmetriassa, tai aina siistiä. En ole siinä mielessä perinteinen pakko-oireista kärsivä. Minun oireitteni teema on enemminkin fantasia/painajainen  joka on herännyt eloon.

    Synkimpinä aikoina, pari vuotta ennenkuin hain apua, varmistin joka ilta ettei huoneesani olleilla leluilla ole neuloja tai veitsiä käsissään joilla satuttaa minua, tai ettei ikkunan takana ole ketään. Siinä meni yleensä yhteen asti..luokkakuvista näkee miten tummat silmänaluset voivatkaan olla. Tämä piti myös toistaa aina kun lähti kotona, etteivät ne olleet "paenneet" huoneestani satuttamaan muita.

       En uskaltanut  kertoa peloistani kenellekkään, koska pelkäsin kostoa lelujen puolelta. Yksi tämän häiriön hirveimmistä puolista on, että tasan tarkkaan tietää, että oireet ovat aivan järjettömiä,mitään ei tule tapahtumaan vaikka en pesisikään käsiäni,mutta ahdistaa liikaa olla tarkistamatta/pesemättä käsiä jne. Mitä jos sittenkin on aina kärkkymässä pääkoppasi nurkassa. Jos jätti oireen tekemättä, seuruksena oli aina kuolema.Entä jos et herääkkään aamulla? Kannattaako ottaa riski?Ja niin oravanpyörä pyörii.

       Pakko-oireethan toimivat niin, että ne ovat vain jokin oikea ahdistuksen lähde valepuvussa. Ja ne eivät näyttäydy itsenään, koska niitä kestä kohdata. Nämä siksi jossain määrin kuuluvat tiettyyn ikävaiheeseen, lapset haluavat tarkistaa möröt sängyn alta, vaikka oikeasti pelkäävät jotain ihan muuta. Ongelmahan vain on, ettei mörön tarkkailu ratkaise oikeaa ongelmaa.

            Nukkien käsien tarkastelu, käsien pesu, tarkastaminen, mikään niistä ei hoida ahdistukseni alkuperää. Ja minä  kestäisin jo kohdatakin  oikean ongelman, mutta tämä ongelmienratkaisumuoto on jäänyt käyttöön, syystä tai toisesta. Yleensä traumasta, ja sitä terapiassa yritetään etsiä ja purkaa.

   Silloin ennen avun hakua oireet olivat aina rutiininomaisia ja samat jutut piti tehdä joka ilta. Nykyään ne lisääntyvät samaan tahtiin kun stressi lisääntyy, mikä on jo suuri helpotus. Eli hyviä päiviä, viikkoja löytyy.
Tervehdynkö koskaan täysin? En tiedä. Ehkä?Ehken? Se ei ole mielestäni hedelmällinen asia ajatella. yritän vain edistyä jotenkin

              Mutta tässä teille järjettömän suloinen kissa masentavan tekstin ja synkkyyden korvaamiseksi
                                         
                               

Osa 2: minusta

Luin osaa 1 uudelleen ja uudelleen, arvioiden. Se on synkkä, mutta se on puoli minussa, joka ei näy ulospäin. Olenkin monesti  sanonut, että jos vammani olisikin näkyvä, että ensi silmäyksellä kaikki huomaisivat ja ymmärtäisivät.
But that's not the case, ja varmaan ihan hyvä,  sillä  toinen,valoisampi  puoleni voisi jäädä huomiotta .Olen herkästi hymyilevä, tai enemminkin  virnistävä, ja posiitivinen, en aina realisti. Olen taiteisiin suuntautuva ja todella intohimoinen kirjoittamaan runoja ja valokuvaamaan. Kasvoin ilman mitään niinsanottua "lahjaa", mutta samalla ymmärsin, että minusta pidetään silti, kaikista pidetään. Pitää vain kohdella toisia hyvin.

miettimisen arvoista

   
                   Minulla on niin paljon kerrottavaa ja sanottavaa että tunnen halkeavani.Haluaisin oksentaa kaiken kerralla tänne, mutta siitä ei tulisi kovin esteettistä :D Joten mennään vähän kerrassaan.
Ajattelin pikkuhiljaa esitellä itseni, aina välillä palata menneisyyteen niihin hetkiin, jotka selittävät miksi olen,kuka olen.Ja ihan vain puhua tästä hetkestä, ja asioista, joiden uskon ehkä kiinnostavan muitakin.Olen mielipiderikas persoona ja pysyn arvojeni takana, mutta kunnioitan mielipidettäsi.

     Tästä päivästä voisin sanoa sen, että en ihan näin suoraa palautetta aina haluaisi. Kävelin lukiossani(olen toisella vuosiluokalla) portaita alas, kun ylöspäin oli menossa vähän ikääntyneempää sakkia,puvut päällä ja huulipunarajat tarkasti vedettynä.Yksi mies tokaisi melkein suoraan silmiini katsoen että olivatkos ne tytöt minun nuoruudessanikin tällaisia?-nauraen
...........
tilannetta saattoi edesauttaa se että hiukseni ovat siilit kaikkialta paitsi otsa/sivupiiskalta:DD

Osa 1: Tästä se alkaa

Tervetuloa.En tiedä miten tämä pitäisi aloittaa mutta aloitan kuitenkin.
Olen pitänyt montaa blogia,joitain kauankin, toisia hyvin laiskasti, mutta ne ovat kaikki olleet enemmän tai vähemmän kevyitä, eivät syvällisiä.Ja juuri siinä koen olevani omimmallani alueella. Joten, tuloksena on tämä.

           Kirjoitan elämästäni juuri sellaisena, kuin se on. En todellakaan voi valitettavasti luvata aina kaunista tekstiä.Sairastan pakko-oireista häiriötä, ja vaikka sain diagnoosini ja aloitin terapian kahdeksannella luokalla, häiriö on kehittynyt jo 5-7 vuotiaana. Mikä on pakko-oireinen häiriö? Kerron tarkemmin erillisessä tekstissä, siitä tulee nimittäin pitkä:D

           Kirjoitan anonyymisti,sillä se tuo vapautta ja on helpompaa kirjoittaa vaikeistakin asioista.Kommentit ovat tervetulleita, niin anonyymit kuin nimellisetkin..

          Miksi kirjoitan? Tämä on terapiakeino, ja toivon, että joku muukin saa tästä jotain irti. Ehkäpä rohkeutta hakea apua.(minulla siihen meni noin......9 vuotta). Tai laveutta maailmankuvaan, ymmärrystä ihmismielestä. En tiedä.Mutta jotain.

          Ettei osasta 1 tulisi liian pitkä, tovotan kaikki tervetulleeksi.Kiitos huomiostanne.