Osa 4:turhaumus

Tuntuu etten voi tehdä mitään. Kosken kaikkeen väärällä sormella ja on pakko rientää pesemään käsiä. Ei innosta edes kuvata ,tai piirtää. Koneella olokin on välillä tuskastuttavaa. Voin vain katsoa telkkaria tai kuunnella musiikkia, istua passiivisesti. Välillä sekin keskeytyy kun pakkoajatukset tunkeutuvat läpi.

Mikä milligrammamäärä hiljentäisi kaiken hälinän. Syömääni lääkettä saa lisätä hyyyyyvin hitaasti, pienellä annoksella edelleen mennään..pääsen jo nukkumaan iltaisin. Helpottaa huomattavasti koulunkäyntiä.

Muistan kun edistyin, pystyin olemaan tekemättä. Nyt vain odotan että lääkkeet vaikuttavat. Jouduin muuttamaan lukiosuunnitelmani 3 1/2 vuodeksi. Tiedän että tarvitsen apua,lisäaikaa, mutta silti tunsin pettäneeni itseni. Kestin niin pitkään ilman että kukaan edes tiesi oireistani....mutta kaikki joskus kai palavat loppuun.Olen keksinyt myös monia hyviä puolia talviylioppilasjuhlista ;) 

Mutta alan myös huomata itsessäni muutosta. Lääke alkaa pikkuhiljaa kuoria oireita ja ahdistusta. En ahdistu ihmisten näkemisestä läheskään niin paljon kuin ennen. Minulla oli niin kova pelko että satutan toisia käyttäytymiselläni etten välillä muistanut miltä tuntuu ikävöidä kavereita: tuli vain tunne et hei nyt pitäis taas nähdä. Mutta nyt alan nauttia taas ihmisten seurasta.

Ja tämän osan itsestäni muistan.