osa 3: ruohonjuuritasolla

En tahdo laittaa tänne vaikeita sanoja ja diagnooseja. Paljon hyödyllisempänä, konkreetisempana pidän sitä, miten pakko-oireinen häiriö on vaikuttanut ja vaikuttaa joka ikiseen päivään.Nytkin kirjoitan tätä lavuaarin vieressä, että voin tarvittaessa pestä käteni ja jatkaa kirjoittamista. Hauskinta onkin, etten esimerkiksi pese käsiäni puhtauden bakteerien pelon yms. takia. Kaiken ei myöskään tarvitse olla symmetriassa, tai aina siistiä. En ole siinä mielessä perinteinen pakko-oireista kärsivä. Minun oireitteni teema on enemminkin fantasia/painajainen  joka on herännyt eloon.

    Synkimpinä aikoina, pari vuotta ennenkuin hain apua, varmistin joka ilta ettei huoneesani olleilla leluilla ole neuloja tai veitsiä käsissään joilla satuttaa minua, tai ettei ikkunan takana ole ketään. Siinä meni yleensä yhteen asti..luokkakuvista näkee miten tummat silmänaluset voivatkaan olla. Tämä piti myös toistaa aina kun lähti kotona, etteivät ne olleet "paenneet" huoneestani satuttamaan muita.

       En uskaltanut  kertoa peloistani kenellekkään, koska pelkäsin kostoa lelujen puolelta. Yksi tämän häiriön hirveimmistä puolista on, että tasan tarkkaan tietää, että oireet ovat aivan järjettömiä,mitään ei tule tapahtumaan vaikka en pesisikään käsiäni,mutta ahdistaa liikaa olla tarkistamatta/pesemättä käsiä jne. Mitä jos sittenkin on aina kärkkymässä pääkoppasi nurkassa. Jos jätti oireen tekemättä, seuruksena oli aina kuolema.Entä jos et herääkkään aamulla? Kannattaako ottaa riski?Ja niin oravanpyörä pyörii.

       Pakko-oireethan toimivat niin, että ne ovat vain jokin oikea ahdistuksen lähde valepuvussa. Ja ne eivät näyttäydy itsenään, koska niitä kestä kohdata. Nämä siksi jossain määrin kuuluvat tiettyyn ikävaiheeseen, lapset haluavat tarkistaa möröt sängyn alta, vaikka oikeasti pelkäävät jotain ihan muuta. Ongelmahan vain on, ettei mörön tarkkailu ratkaise oikeaa ongelmaa.

            Nukkien käsien tarkastelu, käsien pesu, tarkastaminen, mikään niistä ei hoida ahdistukseni alkuperää. Ja minä  kestäisin jo kohdatakin  oikean ongelman, mutta tämä ongelmienratkaisumuoto on jäänyt käyttöön, syystä tai toisesta. Yleensä traumasta, ja sitä terapiassa yritetään etsiä ja purkaa.

   Silloin ennen avun hakua oireet olivat aina rutiininomaisia ja samat jutut piti tehdä joka ilta. Nykyään ne lisääntyvät samaan tahtiin kun stressi lisääntyy, mikä on jo suuri helpotus. Eli hyviä päiviä, viikkoja löytyy.
Tervehdynkö koskaan täysin? En tiedä. Ehkä?Ehken? Se ei ole mielestäni hedelmällinen asia ajatella. yritän vain edistyä jotenkin

              Mutta tässä teille järjettömän suloinen kissa masentavan tekstin ja synkkyyden korvaamiseksi