osa 10: hermoraunio

Aika pitkään mä kestin....
nyt on luvassa 4 kurssin jakso
unilääkkeiden aloitus
pakko-oireisen lääkitys nousi 30 mg:hen.
ja tää tuntuu niin pahalta.
koko ajan tuntuu et oon vaan laiska, pyydän helpotusta koska ei huvita.Tiedän et mul on vaikeutuksia mitä muilla ei oo, mut silti tuntuu niin pahalta kun ei uskalla sanoo ääneen miten poikki on. kaikki koulus on stressaantuneita ja poikki....jos tän väsymyksen voiski nukkua pois.
nyt vaan yritän rentoutua ja levätä. musiikki auttaa, oon niin huono keskittyjä et musa on ainoa tapa yrittää ohjata ja suunnata ajatuksia.

osa 9: videopeli-teoriani

Oireista pääsee pikkuhiljaa yli kun niistä ei välitä(jättää tekemättä), niin ne menettävät ahdistavuuttaan ja voimaansa. Mutta tulee aina vain pahempia oireita ja pakkoajatuksia, skenaarioita, eli hypätään seuraavalle tasolle. Esim.
taso 1: jos et pese suutasi, suussasi oleva kuvitteellinen myrkky tappaa sinut yön aikana
hahaa eipä tappanut mitäs siihen sanot ocd
= 1 taso läpi.

taso 2: jos et pese käsiäsi niissä oleva kuvitteellinen myrkky tappaa jonkun muun yön aikana
ouch.en varmaan ota riskiä
en varmaan ota
lopulta: uskaltaudut olemaan pesemättä ksiä, kenellekkään ei käynyt mitään
=taso 2 läpi

Mutta nyt ollaan huipputasolla jonka oireita en pysty snomaan edes ääneen
mutta
Jos vedän tämän tason läpi
pääsenkö oireista eroon?

osa 8: confettia maestro

Minä, rose, ahdistushäiriöinen kuusitoistavuotias olin viikon semivieraassa perheessä italian firenzessä.En ois ikinä uskonu et musta on tähän.

fiilikset jo puoli vuotta ennen lähtöä

Tälläset hetket antaa toivoa tulevaisuuteen..toivoa työstä, ja perheestä. Siitä et oon niin kasassa et voin huolehtia myös jostakusta muustakin itteni lisäks.
this deserves cake:)
Matka oli ihana, perhe ihana, arkkitehtuuri ihmeelllistä ja mahtipontisuudessaan joskus jopa ahdistavaakin, mutta suurinta osaa kohteista ei tule varmaan nähtyä kahta kertaa elämässä.
Olen iloinen.

laitan seuraavaan postaukseen myös vähän otoksia ja ostoksia:)

 

 

osa 7: hiusrumbaa

Nyt on taas kuontalo siistitty ja parin päivän viiveellä värjätty. Kävelin ekan harmaana vietetyn koulupäivän pipo päässä mut perjantaina ei enää jaksanu välittää. Oma hiusvärini on perisuomalainen hiekanruskea, ja ekan kerran ne värjäsin....kahdeksannella luokalla? ne ovat olleet raidalliset, oranssit, ruskeat, mustanvioletit..tällä kertaa päädyin vähän hienosäätämään: millisiili mustaksi ja sivupiiska mustanvioletti! Erottaako sävyeroa? Kyllä!Mikroskoopilla!



hiukset on niin lyhyet nyt et jos haluis uuen mallin niin pitäis kasvattaa aikas pikään, mut nääkin kelpais

Mun mielestä hiusten kanssa kannattaa käyttää mielikuvitusta.Olla rohkea. Mulla kesti niin pitkään leikata sellaset hiukset kuin halusin, pelkäsin aika paljon muiden reaktioita...mut samalla vapauduin.Enää pääkriteerinä hiusmallin valinnassa ei oo muiden mielipide.

Ja se on ihanaa.

ja pojille

nyt kattomaan unelmien pelikirjaa-----> kuulette arvion myöhemmin.

Osa 6: stressi on myrkkyä

Ja minä vatsahuuhtelussa.

Koeviikko loppui ja voin katsoa kaikki rästiin jääneet elokuvat ja kuunnella musiikkia. Olisi ihanaa osata soittaa.Laulan kyllä, ainakin yksinäni ja  tuntemattomien seurassa, mutta en omaa sellaista lavakarismaa että uskaltaisin nousta sellaiselle.Olisi ihanaa kirjoittaa biisejä ja sanoa mitä ajattelee.Kirjoitan aika paljon runoja,ja siitä voisi saada ammatin- vaikka tiedän, päädyn katuojaan.

Onneksi yksi ystäväni on jo lupautunut pitämään minulle siellä seuraa.

Musiikki on hassua. En itke leffoja katsoessani, mutta tietynlainen musiikki pääsee nahan alle paljon pienemmällä vaivalla.Muistan, kun viime kerralla, kun aloitin lääkkeet, kaikki tunteet miedontuivat. Niin ahdistus, pelko ynnämuut negatiiviset, mutta myös ilon tunteet.

En enää tuntenut melodioita selkärangassani. En itkenyt ollenkaan moneen kuukauteen.

En tiedä kuinka paljon siitä oli pääni sisällä, sillä tällä kertaa tunnen paljon enemmän kuin ennen.

Tunnen olevani minä.

Nyt iltakahville,hus siitä.

osa 5: tämä hetki

Syksy on tullut.
Olen kuin kotonaní pimeissä illoissa sohvalla laiskana ,rentona kuin kissa. Lämpöä tulvii joka patterista ja kaulahuivista. Harhautan itseäni vähän väliä, ja kymmenen minuuttia kerrallaan, voin hyvin, olosuhteisiin nähden.
Alan tuntea itseni paremmin, ja se on hyvä tunne. En enää edes yritä tehdä asioita, joihin voimani eivät riitä. Sen energian  voi suunnata johonkin muuhun.On pelottavaa kokea pettymyksen tunteita, tai että on tuottanut niitä jollekkin muulle, mutta heti kun hyväksyy sen, uskaltaa myöntää, missä vika on, voi mennä eteenpäin.toivon.
Olen kävelevä ristiriita. Itken ja nauran yhtä paljon. Olen luterilainen punkkari, intohimoinen ympäristöaktivisti,joka kirjoittaa runoja ja joogaa jonka äidinkieli on sarkasmi. Hämmennän itseänikin.
Ja pinnan alle ei näe.
Mutta olkaamme ristiriitoja. olkaamme oma itsemme.
Ulkona sataa lunta.Ei talvea, ei vielä.

Osa 4:turhaumus

Tuntuu etten voi tehdä mitään. Kosken kaikkeen väärällä sormella ja on pakko rientää pesemään käsiä. Ei innosta edes kuvata ,tai piirtää. Koneella olokin on välillä tuskastuttavaa. Voin vain katsoa telkkaria tai kuunnella musiikkia, istua passiivisesti. Välillä sekin keskeytyy kun pakkoajatukset tunkeutuvat läpi.

Mikä milligrammamäärä hiljentäisi kaiken hälinän. Syömääni lääkettä saa lisätä hyyyyyvin hitaasti, pienellä annoksella edelleen mennään..pääsen jo nukkumaan iltaisin. Helpottaa huomattavasti koulunkäyntiä.

Muistan kun edistyin, pystyin olemaan tekemättä. Nyt vain odotan että lääkkeet vaikuttavat. Jouduin muuttamaan lukiosuunnitelmani 3 1/2 vuodeksi. Tiedän että tarvitsen apua,lisäaikaa, mutta silti tunsin pettäneeni itseni. Kestin niin pitkään ilman että kukaan edes tiesi oireistani....mutta kaikki joskus kai palavat loppuun.Olen keksinyt myös monia hyviä puolia talviylioppilasjuhlista ;) 

Mutta alan myös huomata itsessäni muutosta. Lääke alkaa pikkuhiljaa kuoria oireita ja ahdistusta. En ahdistu ihmisten näkemisestä läheskään niin paljon kuin ennen. Minulla oli niin kova pelko että satutan toisia käyttäytymiselläni etten välillä muistanut miltä tuntuu ikävöidä kavereita: tuli vain tunne et hei nyt pitäis taas nähdä. Mutta nyt alan nauttia taas ihmisten seurasta.

Ja tämän osan itsestäni muistan.

osa 3: ruohonjuuritasolla

En tahdo laittaa tänne vaikeita sanoja ja diagnooseja. Paljon hyödyllisempänä, konkreetisempana pidän sitä, miten pakko-oireinen häiriö on vaikuttanut ja vaikuttaa joka ikiseen päivään.Nytkin kirjoitan tätä lavuaarin vieressä, että voin tarvittaessa pestä käteni ja jatkaa kirjoittamista. Hauskinta onkin, etten esimerkiksi pese käsiäni puhtauden bakteerien pelon yms. takia. Kaiken ei myöskään tarvitse olla symmetriassa, tai aina siistiä. En ole siinä mielessä perinteinen pakko-oireista kärsivä. Minun oireitteni teema on enemminkin fantasia/painajainen  joka on herännyt eloon.

    Synkimpinä aikoina, pari vuotta ennenkuin hain apua, varmistin joka ilta ettei huoneesani olleilla leluilla ole neuloja tai veitsiä käsissään joilla satuttaa minua, tai ettei ikkunan takana ole ketään. Siinä meni yleensä yhteen asti..luokkakuvista näkee miten tummat silmänaluset voivatkaan olla. Tämä piti myös toistaa aina kun lähti kotona, etteivät ne olleet "paenneet" huoneestani satuttamaan muita.

       En uskaltanut  kertoa peloistani kenellekkään, koska pelkäsin kostoa lelujen puolelta. Yksi tämän häiriön hirveimmistä puolista on, että tasan tarkkaan tietää, että oireet ovat aivan järjettömiä,mitään ei tule tapahtumaan vaikka en pesisikään käsiäni,mutta ahdistaa liikaa olla tarkistamatta/pesemättä käsiä jne. Mitä jos sittenkin on aina kärkkymässä pääkoppasi nurkassa. Jos jätti oireen tekemättä, seuruksena oli aina kuolema.Entä jos et herääkkään aamulla? Kannattaako ottaa riski?Ja niin oravanpyörä pyörii.

       Pakko-oireethan toimivat niin, että ne ovat vain jokin oikea ahdistuksen lähde valepuvussa. Ja ne eivät näyttäydy itsenään, koska niitä kestä kohdata. Nämä siksi jossain määrin kuuluvat tiettyyn ikävaiheeseen, lapset haluavat tarkistaa möröt sängyn alta, vaikka oikeasti pelkäävät jotain ihan muuta. Ongelmahan vain on, ettei mörön tarkkailu ratkaise oikeaa ongelmaa.

            Nukkien käsien tarkastelu, käsien pesu, tarkastaminen, mikään niistä ei hoida ahdistukseni alkuperää. Ja minä  kestäisin jo kohdatakin  oikean ongelman, mutta tämä ongelmienratkaisumuoto on jäänyt käyttöön, syystä tai toisesta. Yleensä traumasta, ja sitä terapiassa yritetään etsiä ja purkaa.

   Silloin ennen avun hakua oireet olivat aina rutiininomaisia ja samat jutut piti tehdä joka ilta. Nykyään ne lisääntyvät samaan tahtiin kun stressi lisääntyy, mikä on jo suuri helpotus. Eli hyviä päiviä, viikkoja löytyy.
Tervehdynkö koskaan täysin? En tiedä. Ehkä?Ehken? Se ei ole mielestäni hedelmällinen asia ajatella. yritän vain edistyä jotenkin

              Mutta tässä teille järjettömän suloinen kissa masentavan tekstin ja synkkyyden korvaamiseksi
                                         
                               

Osa 2: minusta

Luin osaa 1 uudelleen ja uudelleen, arvioiden. Se on synkkä, mutta se on puoli minussa, joka ei näy ulospäin. Olenkin monesti  sanonut, että jos vammani olisikin näkyvä, että ensi silmäyksellä kaikki huomaisivat ja ymmärtäisivät.
But that's not the case, ja varmaan ihan hyvä,  sillä  toinen,valoisampi  puoleni voisi jäädä huomiotta .Olen herkästi hymyilevä, tai enemminkin  virnistävä, ja posiitivinen, en aina realisti. Olen taiteisiin suuntautuva ja todella intohimoinen kirjoittamaan runoja ja valokuvaamaan. Kasvoin ilman mitään niinsanottua "lahjaa", mutta samalla ymmärsin, että minusta pidetään silti, kaikista pidetään. Pitää vain kohdella toisia hyvin.

miettimisen arvoista

   
                   Minulla on niin paljon kerrottavaa ja sanottavaa että tunnen halkeavani.Haluaisin oksentaa kaiken kerralla tänne, mutta siitä ei tulisi kovin esteettistä :D Joten mennään vähän kerrassaan.
Ajattelin pikkuhiljaa esitellä itseni, aina välillä palata menneisyyteen niihin hetkiin, jotka selittävät miksi olen,kuka olen.Ja ihan vain puhua tästä hetkestä, ja asioista, joiden uskon ehkä kiinnostavan muitakin.Olen mielipiderikas persoona ja pysyn arvojeni takana, mutta kunnioitan mielipidettäsi.

     Tästä päivästä voisin sanoa sen, että en ihan näin suoraa palautetta aina haluaisi. Kävelin lukiossani(olen toisella vuosiluokalla) portaita alas, kun ylöspäin oli menossa vähän ikääntyneempää sakkia,puvut päällä ja huulipunarajat tarkasti vedettynä.Yksi mies tokaisi melkein suoraan silmiini katsoen että olivatkos ne tytöt minun nuoruudessanikin tällaisia?-nauraen
...........
tilannetta saattoi edesauttaa se että hiukseni ovat siilit kaikkialta paitsi otsa/sivupiiskalta:DD

Osa 1: Tästä se alkaa

Tervetuloa.En tiedä miten tämä pitäisi aloittaa mutta aloitan kuitenkin.
Olen pitänyt montaa blogia,joitain kauankin, toisia hyvin laiskasti, mutta ne ovat kaikki olleet enemmän tai vähemmän kevyitä, eivät syvällisiä.Ja juuri siinä koen olevani omimmallani alueella. Joten, tuloksena on tämä.

           Kirjoitan elämästäni juuri sellaisena, kuin se on. En todellakaan voi valitettavasti luvata aina kaunista tekstiä.Sairastan pakko-oireista häiriötä, ja vaikka sain diagnoosini ja aloitin terapian kahdeksannella luokalla, häiriö on kehittynyt jo 5-7 vuotiaana. Mikä on pakko-oireinen häiriö? Kerron tarkemmin erillisessä tekstissä, siitä tulee nimittäin pitkä:D

           Kirjoitan anonyymisti,sillä se tuo vapautta ja on helpompaa kirjoittaa vaikeistakin asioista.Kommentit ovat tervetulleita, niin anonyymit kuin nimellisetkin..

          Miksi kirjoitan? Tämä on terapiakeino, ja toivon, että joku muukin saa tästä jotain irti. Ehkäpä rohkeutta hakea apua.(minulla siihen meni noin......9 vuotta). Tai laveutta maailmankuvaan, ymmärrystä ihmismielestä. En tiedä.Mutta jotain.

          Ettei osasta 1 tulisi liian pitkä, tovotan kaikki tervetulleeksi.Kiitos huomiostanne.